Tuhkasta noussut

Tuhkasta noussut - blogin nimi on ehkä hieman harhaanjohtava. Nimittäin en vielä ole lähelläkään sitä noussutta vaan nousua tehdään nyt. Elämä pysäytti kertaheitolla, matto vedettiin jalkojen alta huolella.

Tämä blogi tulee olemaan yksi keino purkaa ja käsitellä asioita. Oma tapani ilmaista ja kehittää itseäni.

Mielenihmeet sivustolle kuvataan feeniksin myyttiä seuraavanlaisesti: "Tuo tyypillinen tulinen olento, jolla on kyky nousta majesteettisin elkein pois omasta tuhon tuskastaan, symboloi sinnikkyytemme voimaa. Sinnikkyyden voimalla tarkoitamme kykyämme päivittää itseämme voimakkaammaksi, rohkeammaksi ja kirkkaammaksi olennoksi. Feenikslinnun myytti on epäilemättä yksi maailman tunnetuimmista myyteistä. Ihmiset sanoivat linnun omaavan äärimmäisen sitkeyden, tulen hallinnan ja äärettömän viisauden."

Oli alusta saakka selvää, että haluaisin blogin nimen liittyvän jotenkin tähän feeniksin myyttiin.

Laitoin jo noin kuukausi takaperin viestiä hyvälle ystävälleni, että nyt taitaisi olla hyvä aika alkaa taas kirjoittaa. Kirjoittaminen on aina kriisien keskellä ollut minulle hyvä tapa käsitellä asioita. Kirjoitan siis itselleni ja omaa matkaani varten, en miellyttääkseni muita tai saavuttaakseni isoja lukijamääriä.

Mikä on tilanteeni nyt?

Olen pian 33-vuotias suurperheen äiti. Elämäni pyörii tällä hetkellä pitkälti äitiyden ympärillä. Minulla on viisi ihanaa pientä lasta ja yhteistyössä heidän isänsä kanssa koitamme kasvattaa heitä parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka meidän avioliittomme on päättynyt. Lisäksi olen raskaana, minusta tulee pian äiti pienelle pojalle. Kuinka ihanaa onkaan saada jälleen kokea äidiksi tulemisen ihme, saada pieni vauva omaan syliin ensimmäistä kertaa. Nyt kuitenkin tilanteeseen liittyy myös paljon pelkoa, jännitystä ja ehkä hieman ahdistustakin. Olen kokemassa sen hetken yksin. Paikalla ei tule olemaan lapsen isää jakamassa tätä elämää mullistavaa hetkeä. Kuukausi takaperin keskustelin vielä tulevan isän kanssa synnytyksestä ja omista odotuksistani sekä toiveistani. Tasan kaksi viikkoa sitten sain kuitenkin puhelun: Haluan erota, en rakasta sinua. Ette ole minun perheeni. - tämä hetki on sellainen mitä koskaan en unohda.

Kaksi viikkoa: todella lyhyt aika, mutta nyt se tuntuu kuukaudelta tai jopa kuukausilta. Paljon on tapahtunut. Tuntuu kuin puolisoni, viiden lapsen isäpuoli sekä tulevan vauvan isä olisi kuollut. Yksi puhelu ja kaikki katosi. Emme ole paljoa puhuneet. Ihan vain muutama viesti ja pari puhelua. Emme ole nähneet. Lapset jäivät ilman hyvästejä. Olen erittäin kiitollinen, että minulla on hyvä tukiverkosto, on ollut upeaa nähdä, kun perhe pitää yhtä ja ystävät tukevat. Kaikki pysäyttivät omat elämänsä ja keskittyivät minuun ja viiteen lapseeni.

Ensimmäinen viikko oli pahin. En syönyt, en nukkunut. Itkin vain, kunnes kyyneleetkin loppuivat. Nyt kuitenkin tilanne on jo paljon parempi. Pystyn nauttia olosta lasten kanssa, olemme luoneet jo tässä ajassa uudenlaisen rytmin arkeen, kun taloudessa on yksi aikuinen vähemmän. Olen pystynyt alkaa miettimään tulevaisuutta.

Sosiaalinen media on luonnollisesti ollut nyt täynnä päivityksiä edellisestä vuodesta sekä toiveista seuraavalle vuodelle. Vuosi 2023 on käytännössä omalta osaltani pyyhitty pois. Kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Expuolisoni kanssa muutimme yhteen, menimme kihloihin, ostimme talon ja päätimme tehdä vauvan. Nyt jäljellä on talo ja tulossa vauva sekä paljon kysymyksiä ja hämmennystä.

Tästä on alkanut minun matkani kohti turvallisempaa tulevaisuutta ja vuosi 2024 on minulle ja lapsilleni. Haluan oppia tuntemaan itseni paremmin ja kehittää erityisesti omaa itsetuntoani sekä oppia arvostamaan itseäni paremmin. Lisäksi haluan keskittyä näihin viiteen ihanaan lapseen ja tulevaan pieneen poikaani.

Olkoon vuosi 2024 armollisempi.

( Sitä kuinka usein kirjoitan en osaa sanoa. Kirjoitan kun se tuntuu hyvälle. )